Tyypillinen työviikko 90-luvulla saattoi koostua neljästä päivästä armotonta koodausta ja perjantaina tajuamisesta, että sekä työaikakirjanpito että toteutuksen dokumentointi on viikon todellisuudesta jäljessä. Tässä vaiheessa korjasin asian.
Epätyypillinen työviikko 10-luvulla koostuu neljästä päivästä armotonta koodausta ja perjantaina tajuamisesta, että työaikakirjanpitoon tulee ”koodausta, 30 tuntia” ja toteutusta ei saada ikinä dokumentoitua kunnolla. Tyypillisempi viikko menee niin, että kirjoitan sekä dokumentit että projektikirjanpidon etukäteen, koska muuten en muista edes mitä suunnittelin tekeväni.
Jälkiviisaana olen aika varma, että kukaan kaksikymppinen ei toimi tällasissa asioissa järjestyksessä, joka meille neljääkymmentä lähestyville on täysin pakollinen.
Parikymppiset lukijat jakautuvat nyt kahtia: toiset eivät pysty edes kuvittelemaan näin huonoa muistia, ja toiset ovat kauhuissaan eivätkä pysty kuvittelemaan miten ilman muistia voi tehdä töitä. Tähän liittyy toinen ero. Niin kauan, kun muistaa suunnilleen kaiken, mitä elämässä on tapahtunut, ei sisäistetyn tiedon ja sattumanvaraisen tiedon välinen ero ole käsitteellisesti välttämätön. Tieto kuin tieto. Tosiasiassa kuitenkin sisäistetty tieto käyttäytyy eri tavalla. Vaikka en muista mitään, muistan kuitenkin kuinka C:tä koodataan, koska osaan koodata C:tä. En muista mitä söin keskiviikkona lounaalla. Se ei kuulu osaamiseen.
Santtu piirsi tähän kuvan, mutta vanhemman ohjelmoitsijan päässä on jo niin paljon kaikkea muutakin. Hyvää Vappua.
If you enjoyed this article, please consider sharing it!
